Contact me: axel.eloniemi@hotmail.com

keskiviikko 6. elokuuta 2014

The gasoline dreams

Olipa kerran päivä, tai tarkalleen ottaen varsin varhainen aamu, jolloin vastoin kaikkia luonnonlakeja, säädöksiä ja asetuksia kamerani linssi tuijotti jotakuta muuta kuin minua itseäni. Laskelmieni mukaan näin on päässyt käymään viimeksi yli vuosi sitten, kuinka aika rientääkään! Vaikka heräsinkin tunnin liian aikaisin, kärsin huonosta hiuspäivästä ja muurahaisten hyökkäyksistä, oli aamu varsin onnistunut! Mitä mieltä olette, olisiko syytä rämpyttää laukaisijaa useamminkin mallin kera? The gasoline dreams Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

perjantai 1. elokuuta 2014

Home from home

Vietimme perheeni kanssa jälleen kerran metkan mökkiviikon Kalajoella, mistä kotiuduimme jo joitakin päiviä sitten. Tuolla palmuisessa paratiisissa iltaohjelmaani kuuluivat jokailtaiset kävelyretket kaksin kamerani kanssa auringon viime säteiden loistaessa, ja aaltojen lyödessä hennot jälkensä rantahiekkaan. En kuitenkaan suinkaan ollut ainoa, joka keskiyön sannalla sipsutteli, ja usein sainkin osakseni kummaksuvia katseita, varsinkin eräältä vanhemmalta rouvalta, joka sattui syystä tai toisesta hengailemaan hietikoilla joka päivä samaan aikaan kuin meikäläinenkin, terveiseni hänelle.. :D

Ikäväkseni meriolosuhteet olivat kuitenkin varsin epäsuotuisat, mutta onneksi sateenvarjo sattui sentään mukaan. Mitä mieltä mahdatte olla? :)
oiskovalmishyökyaalto2
Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

You're almost gone and I'm okay

Meikäläinen on vietellyt varsin vauhdikasta viikonloppua kavereidensa kera – kotikulmillani kun järjestettiin eräs Summerfestin nimeä kantanut festivaali, johon meitsinkin oli tietty kunnon kokkolalaisena otettava osaa, vaikkeivät siellä esiintyneet artistit ehkä aivan omiin suosikkeihini kuuluneetkaan. Moni lukijakseni tunnustautunut heppu kävi myös moikkailemassa, terkkuja teille! 

Ikäväkseni olen myös joutunut huomaamaan ylppärijuhlissani lihavoituneen lompakkoni alkaneen kaventua uhkaavasti, lieneeköhän jokapäiväisillä jäätelöhetkillä ja pelikoneiden rämpyttelyillä osuutta asiaan..

Mutta, mitä mahtaa sinne ruudun toiselle puolelle kuulua? :)
Untitled Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

perjantai 13. kesäkuuta 2014

I don't feel it anymore

Lukuisista uskollisista palvelusvuosistaan huolimatta, Flickr päätti ilmeisesti tehdä tepposet tällä kertaa – allaoleva kuvanen kun näyttäytyi vielä Photarissa melkein mukiinmenevänä, mutta nettiin sinkoutuessaan se tuntui yllättäen muuttuvan melkoiseksi mössöksi. Siksi pohdinkin pitkään, julkaisenko koko kuvatusta, vai jätänkö sen pölyttymään arkistojeni kätköihin.. Hmm, mille kannalle kallistutte?
Untitled Tällä hetkellä katselen, kuinka sade huuhtoo pois haaveet lämpimän perjantain viettelystä ulkosalla. Lieneekö syksy jo matkalla luoksemme, vai mahtaako hurrikaani Erkki-Einari meitä vain kiusoitella. Joka tapauksessa, Axel on itkevä vuolaasti.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Oh, but don't mention love

Hassunhauskaa perjantaita, arvon daamit ja herrat!

Blogiini on viime aikoina eksynyt lähes yksinomaan päättömiä potretteja, joten ajattelin pahamaineisen pärstäni esittelyn olevan poikaa. Päätinkin siis karistaa kaupunkini pölyt kalosseistani kertaheitolla, ja huristella pirssilläni kohti tuntematonta. Hetkeä myöhemmin löysinkin itseni jo rauhaisan metsätien varrelta kuluttamasta kennoani. Vain minä, kamera ja muurahaiset, mikä olisikaan parempaa.

Kesäni jatkunee yhtä leppoisissa merkeissä, sillä ylväästä yrityksestäni huolimatta en saanut kesätöitä. Saittekos te?
metsämies1 farkkuspugalalaj3
Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

perjantai 30. toukokuuta 2014

Thank you

Astuin ensimmäistä kertaa lukiolaisen suuriin saappaisiin noin kolme vuotta sitten, elokuussa 2011. Koin tuolloin saaneeni tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä, uudessa opinahjossa, uusien ihmisten kanssa – ilman kiusaajia. Sain kuitenkin pian huomata, että vaikka nimellisesti kävinkin eri koulua, olin silti jumissa samassa rakennuksessa yläasteelta tuttujen piinaajieni kanssa. Myös osa rinnakkaisluokkalaisistani kuului samaiseen sakkiin, ja sainkin kuulla ilkeitä kommentteja, naurahduksia sekä huutoja myöskin siltä suunnalta tasaiseen tahtiin.

Kun ensimmäinen vuosi oli vihdoin ohi, olin henkisesti täysin raunioina. Epäonnekseni sain samaan aikaan kokea myös raskaan elämäntilanteen muutoksen, mikä sai mut harkitsemaan vakavasti lukiostani eroamista sekä paikkakunnan vaihtoa. Olin varma, ettei musta koskaan tulisi ylioppilasta.

Onneni kuitenkin kääntyi, kun tutustuin kesällä 2012 kuin ihmeen kautta kymmeniin uusiin ihmisiin, joista osa kävi paikkakuntamme toista lukiota, joka tunnetaan pitkälti persoonallisista oppilaistaan. Monen sattumuksen kautta päädyin lopulta löytämään tieni kyseiseen laitokseen, Kiviniityn lukioon.

Astellessani sisään uuden kouluni ovista, kaikki oli yllättäen muuttunut. Yksin nurkassa kyyhöttävästä pojasta oli tullut yksi heistä, jotka naureskelivat yhdessä ystäviensä kanssa perimmäisillä penkeillä. Katse maassa käytävillä kulkenut nuorukainen oli poissa, ja tilalle oli saapunut jotakin aivan muuta.

Huomenna taipaleeni kohti ylitsevuotavaa oppineisuutta tulee kuitenkin päätökseensä. Siksi tahdonkin kiittää kaikkia kiviniittyläisiä tovereitani sydämeni pohjasta, vaikka tiedän, että osan kanssa tiemme ovatkin jo erkaantuneet. Te kuitenkin pelastitte mut – ilman teitä tuskin astelisin huomenna lakkiani noutamaan. En rehellisesti sanoen edes tiedä, missä ilman teitä olisin. Kiitos.
Untitled Untitled Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

maanantai 26. toukokuuta 2014

And time will never wipe you out

Viime päivinä olen viilettänyt milloin missäkin – viikon aikana on tullut huristeltua useaan otteeseen niin rantahiekoille kuin Suntillekin, unohtamatta tietenkään Kalajoen upeita, viime maanantaisia maisemia. Olen myös pomppinut ylös sängystä säädyttömän varhain, ottaakseni kaiken ilon irti noista paahtavista päivistä. Eilenkin heräsin horroksestani aikaistakin aikaisemmin, tarkoituksenani työntää teetä karvaiseen kuonooni. 

..joskus mietin, mitäköhän mahtaisi vaikkapa varttuneempi kansa tuumailla, mikäli löytäisi itsensä katselemasta kuviani. Mutta mitäpä te tuumailette?
Tea time Just a shadow of his former self
Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

tiistai 20. toukokuuta 2014

Used to be a sweet boy

Syystä tai toisesta koen kuuluvani niihin heppuleihin, jotka tuntevat olevansa todella elossa ainoastaan kesällä – keskiyön auringon loistaessa tyynen meren yllä, kuuman tuulen helliessä poskipäitä, ja palavan hiekan polttaessa jalkojemme alla. 

Aika tuntuu juoksevan eteenpäin gepardin lailla, ja pian alkaakin jo tuo kauan odotettu, autuas kesäloma (vaikka allekirjoittanut onkin sitä vietellyt jo maaliskuusta saakka, eh..). On tapana kysyä, kuinka muikeita kesäsuunnitelmia kenenkin taskusta löytyy, mutta tämän lohikäärmeritarin tapauksessa ne kerta toisensa jälkeen loistavat poissaolollaan. Tietyssä mielessä olen varsin suunnitelmallinen ja analyyttinen, mutta mitä kesään tulee, menen mieluummin fiilispohjalta kuin suunnitelmien varassa. Uljaana tavoitteenani on kokea, nähdä ja tuntea mahdollisimman paljon, ja se onnistunee parhaiten improvisoimalla.

Entäpä te; miten suhtaudutte suveen suloiseen ja kuinka aiotte sen viettää? :-)
The Wormhole Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Esittelyssä kotikolo

Bloggailuni alkuhetkistä saakka mun on toivottu esittelevän armaan kotikoloni salat. Valitettavasti pimeät voimat ovat asuttaneet tätä synkkää luolaa jo ammoisista ajoista lähtien, enkä täten ole voinut toteuttaa toivetta. Valon voitto on kuitenkin vihdoin ajanut tuon pahuuden pois..... joten, aloittakaamme!

Maantieteellisesti katsoen kotiluolani sijaitsee jossakin Keski-Maan ja Puolen hehtaarin metsän välimaastossa, mutta sanottakoon sen suurpiirteiseksi sijainniksi Kokkola..
kotiluola1
Tällainen näkymä avautuu huoneeseeni sinne astuttaessa. Tosin, ennen remonttia kyseinen tupa oli tyystin toisenmuotoinen ja -näköinen: seiniä koristivat kiljuvankeltaiset tapetit oudoksuttavine yksityiskohtineen, lattia oli kauttaaltaan narahtelevaa puuta, ja oviaukko oli nykyisen vaatekaappini kohdalla.
kotiluola6 kotiluola22
Yksinkertaisuus on mielestäni kaunista – ja siksipä huoneeni värimaailma ei ole erityisen laaja, eikä erilaisten härpäkkeiden määräkään päätä huimaava ole. Vaatetelineen sinne kuitenkin halusin, ja ehdinkin etsiä puista sellaista jo tuskastumiseen asti, kunnes tämä sattui osumaan silmiini selaillessani erinäisten nettikauppojen tarjontaa! Ohikiitävästä materialistisesta onnesta soikeana päätin ripustaa siihen kaikki sisä-ulkotakkini. Ensimmäisenä koreilevaa liiviä lukuunottamatta – tai ehkäpä juuri sen vuoksi – ne sopivat mielestäni vallan mainiosti huoneeni muuhun mustavalkoisuuteen.
kotiluola7 Ylläoleva asetelma saattaa näyttää jokseenkin hassulta jonkun silmään – kaksi näyttöä aivan vierekkäin –, mutta sille löytyy varsin looginen syy: katson suhteellisen usein elokuvia tietokoneeltani sängystä käsin, eikä koneeni pienehkö monitori oikein sovellu kyseiseen tarkoitukseen, joten siirrän sen pois edestä, liitän HDMI-kaapelin televisioon, ja nautin leffastani suuremmalla näytöllä – kyse on siis silkasta käytännöllisyydestä.

Mutta, millaisia aatoksia teillä mahtoi herätä kuvia katsellessanne, taikka lörpötyksiäni lukiessanne?

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Prove them wrong

Muistan elävästi sen ajan, kun kaikki mitä blogiini raapustin, jokainen kuva jonka julkaisin, sai osakseen suurta halveksuntaa sekä huiman määrän negatiivista palautetta – jopa netin ulkopuolella mulle naureskeltiin julkisesti. Valokuvani olivat kehnoja, asentoni vielä kehnompia ja muokkaukseni taso – sen kuvaileminen oli yhtä suurta halventavien kirosanojen epävireistä sinfoniaa. Muiden mukaan tein itsestäni yhä entistäkin naurunalaisemman.

Sittemmin, tuumaillessani keinoja kuvieni laadun parantamiseksi, sain päähäni aatoksen järjestelmäkameran hankkimisesta. Ajatukseni saama vastaanotto oli kuitenkin juuri sellainen joksi sen voisi kaiketi kuvitellakin – kukapa uskoisi tuon kaulahuiveihin sonnustautuneen surkimuksen osaavan järkkäriä käyttää.
theimportanceofbeinganonymous
Anonyymeistä vastalauseista huolimatta, ostin rahankeruuoperaationi päätteeksi ensimmäisen järkkärini, Nikon D3100:n kittiputkineen, lokakuun alussa vuonna 2011. Oli totta, että hallitsin sen käytön jotakuinkin yhtä taitavasti kuin vastasyntynyt hallitsee kvanttifysiikan salat. Halusin kuitenkin oppia. Yritys ja erehdys – siinä oli tekniikkani.

Mainitessani aikeistani aloittaa hypiskely kameran kanssa tuolloin itselleni hyvin läheiselle ihmiselle, hän kannustuksen sijaan ärähti: "Idiootti, tekisit ees jotain mitä oikeesti osaat! Jos oot paska valokuvaaja, niin mitä järkee!" Noin puoli vuotta myöhemmin tein hänelle erästä merkkipäivää varten valokuvan, jota hioin parhaan kykyni mukaan, vain häntä varten. Mahdollisen kiitoksen sijaan hän tokaisi: "Paska klisee."

Useat kommentoijat myös syyttivät mua muiden valokuvaajien teosten jäljittelystä, vaikka itse tiesin, etten ole sellaista tehnyt. En kuitenkaan luovuttanut – en viskannut tummaa valokuvausmasiinaani syrjään, vaan jatkoin harjoittelua ja kehittelin uusia toteutustapoja. Ihmeellistä kyllä, pikkuhiljaa aloin saada myös myönteistä palautetta, jonka voimalla jaksan jatkaa yhä edelleen.

Tähän päivään mennessä olen näperrellyt kuvailun parissa jo muutaman vuoden, ja muodostanut omanlaiseni tyylin, jota kukaan ei (ainakaan vielä) ole väittänyt joltakulta muulta matkituksi. Luonnehtisin valokuvaustani surrealistiseksi ja varsin omakuvapainotteiseksi, sillä nykyään päättäessäni ikuistaa jonkin kahjon aivoitukseni, osaavana tiiminäni toimii poikkeuksetta minä itse, kamerani sekä rakas, temppuileva itselaukaisimeni.

Kaikesta huolimatta tarinamme surkimus, josta ei muiden mukaan ollut linssinsuojuksen kuvaamista kummempaan, sai joulukuisella valokuvaustyöllään "I never fall asleep, I only fall apart" kuvaamataidon lukiodiplominsa arvosanaksi parhaan mahdollisen, nimikkeellä erinomainen – sekä lähes liian suuret kehut kuvaamataidon opettajaltaan.
The Despair
Jostain järjenvastaisesta syystä moni ihminen tuntuu ottaneen elämäntehtäväkseen kanssaihmistensä lannistamisen, keinolla millä hyvänsä. Milloin joku on liian typerä, ruma taikka saamaton saavuttaakseen jotakin. Tekstilläni tahdoinkin osoittaa – ylpeilyn taikka itsekehun sijaan – ettei tule koskaan antaa muiden ihmisten määritellä, mitä ei ole ja mihin ei pysty – vaan osoittaa heidän tosiaankin olevan väärässä. Vai mitä mieltä olette?