Contact me: axel.eloniemi@hotmail.com

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Esittelyssä kotikolo

Bloggailuni alkuhetkistä saakka mun on toivottu esittelevän armaan kotikoloni salat. Valitettavasti pimeät voimat ovat asuttaneet tätä synkkää luolaa jo ammoisista ajoista lähtien, enkä täten ole voinut toteuttaa toivetta. Valon voitto on kuitenkin vihdoin ajanut tuon pahuuden pois..... joten, aloittakaamme!

Maantieteellisesti katsoen kotiluolani sijaitsee jossakin Keski-Maan ja Puolen hehtaarin metsän välimaastossa, mutta sanottakoon sen suurpiirteiseksi sijainniksi Kokkola..
kotiluola1
Tällainen näkymä avautuu huoneeseeni sinne astuttaessa. Tosin, ennen remonttia kyseinen tupa oli tyystin toisenmuotoinen ja -näköinen: seiniä koristivat kiljuvankeltaiset tapetit oudoksuttavine yksityiskohtineen, lattia oli kauttaaltaan narahtelevaa puuta, ja oviaukko oli nykyisen vaatekaappini kohdalla.
kotiluola6 kotiluola22
Yksinkertaisuus on mielestäni kaunista – ja siksipä huoneeni värimaailma ei ole erityisen laaja, eikä erilaisten härpäkkeiden määräkään päätä huimaava ole. Vaatetelineen sinne kuitenkin halusin, ja ehdinkin etsiä puista sellaista jo tuskastumiseen asti, kunnes tämä sattui osumaan silmiini selaillessani erinäisten nettikauppojen tarjontaa! Ohikiitävästä materialistisesta onnesta soikeana päätin ripustaa siihen kaikki sisä-ulkotakkini. Ensimmäisenä koreilevaa liiviä lukuunottamatta – tai ehkäpä juuri sen vuoksi – ne sopivat mielestäni vallan mainiosti huoneeni muuhun mustavalkoisuuteen.
kotiluola7 Ylläoleva asetelma saattaa näyttää jokseenkin hassulta jonkun silmään – kaksi näyttöä aivan vierekkäin –, mutta sille löytyy varsin looginen syy: katson suhteellisen usein elokuvia tietokoneeltani sängystä käsin, eikä koneeni pienehkö monitori oikein sovellu kyseiseen tarkoitukseen, joten siirrän sen pois edestä, liitän HDMI-kaapelin televisioon, ja nautin leffastani suuremmalla näytöllä – kyse on siis silkasta käytännöllisyydestä.

Mutta, millaisia aatoksia teillä mahtoi herätä kuvia katsellessanne, taikka lörpötyksiäni lukiessanne?

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Prove them wrong

Muistan elävästi sen ajan, kun kaikki mitä blogiini raapustin, jokainen kuva jonka julkaisin, sai osakseen suurta halveksuntaa sekä huiman määrän negatiivista palautetta – jopa netin ulkopuolella mulle naureskeltiin julkisesti. Valokuvani olivat kehnoja, asentoni vielä kehnompia ja muokkaukseni taso – sen kuvaileminen oli yhtä suurta halventavien kirosanojen epävireistä sinfoniaa. Muiden mukaan tein itsestäni yhä entistäkin naurunalaisemman.

Sittemmin, tuumaillessani keinoja kuvieni laadun parantamiseksi, sain päähäni aatoksen järjestelmäkameran hankkimisesta. Ajatukseni saama vastaanotto oli kuitenkin juuri sellainen joksi sen voisi kaiketi kuvitellakin – kukapa uskoisi tuon kaulahuiveihin sonnustautuneen surkimuksen osaavan järkkäriä käyttää.
theimportanceofbeinganonymous
Anonyymeistä vastalauseista huolimatta, ostin rahankeruuoperaationi päätteeksi ensimmäisen järkkärini, Nikon D3100:n kittiputkineen, lokakuun alussa vuonna 2011. Oli totta, että hallitsin sen käytön jotakuinkin yhtä taitavasti kuin vastasyntynyt hallitsee kvanttifysiikan salat. Halusin kuitenkin oppia. Yritys ja erehdys – siinä oli tekniikkani.

Mainitessani aikeistani aloittaa hypiskely kameran kanssa tuolloin itselleni hyvin läheiselle ihmiselle, hän kannustuksen sijaan ärähti: "Idiootti, tekisit ees jotain mitä oikeesti osaat! Jos oot paska valokuvaaja, niin mitä järkee!" Noin puoli vuotta myöhemmin tein hänelle erästä merkkipäivää varten valokuvan, jota hioin parhaan kykyni mukaan, vain häntä varten. Mahdollisen kiitoksen sijaan hän tokaisi: "Paska klisee."

Useat kommentoijat myös syyttivät mua muiden valokuvaajien teosten jäljittelystä, vaikka itse tiesin, etten ole sellaista tehnyt. En kuitenkaan luovuttanut – en viskannut tummaa valokuvausmasiinaani syrjään, vaan jatkoin harjoittelua ja kehittelin uusia toteutustapoja. Ihmeellistä kyllä, pikkuhiljaa aloin saada myös myönteistä palautetta, jonka voimalla jaksan jatkaa yhä edelleen.

Tähän päivään mennessä olen näperrellyt kuvailun parissa jo muutaman vuoden, ja muodostanut omanlaiseni tyylin, jota kukaan ei (ainakaan vielä) ole väittänyt joltakulta muulta matkituksi. Luonnehtisin valokuvaustani surrealistiseksi ja varsin omakuvapainotteiseksi, sillä nykyään päättäessäni ikuistaa jonkin kahjon aivoitukseni, osaavana tiiminäni toimii poikkeuksetta minä itse, kamerani sekä rakas, temppuileva itselaukaisimeni.

Kaikesta huolimatta tarinamme surkimus, josta ei muiden mukaan ollut linssinsuojuksen kuvaamista kummempaan, sai joulukuisella valokuvaustyöllään "I never fall asleep, I only fall apart" kuvaamataidon lukiodiplominsa arvosanaksi parhaan mahdollisen, nimikkeellä erinomainen – sekä lähes liian suuret kehut kuvaamataidon opettajaltaan.
The Despair
Jostain järjenvastaisesta syystä moni ihminen tuntuu ottaneen elämäntehtäväkseen kanssaihmistensä lannistamisen, keinolla millä hyvänsä. Milloin joku on liian typerä, ruma taikka saamaton saavuttaakseen jotakin. Tekstilläni tahdoinkin osoittaa – ylpeilyn taikka itsekehun sijaan – ettei tule koskaan antaa muiden ihmisten määritellä, mitä ei ole ja mihin ei pysty – vaan osoittaa heidän tosiaankin olevan väärässä. Vai mitä mieltä olette?

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Pretty girls make graves

Laiskanpulskeaa lauantaita kaikki!

Viime päivien auringonpaiste on ollut suuri piriste pitkän – joskaan ei niin kylmän – talven jälkeen. Pimenevään sisimpääni on päässyt jälleen rahtusen verran valoa, ja juuri sitä nyt tarvitsinkin. Se on saanut meikäläisen myös hipsimään yhä useammin ulos kamera kourassa, ulkona kun alkaa jo pärjätä vähemmälläkin vaatetuksella! Oheisia otoksia napsiessani saatoin silti hiukan hytistä katseilta salassa.. :D

Olen tässä tuumaillut kirjoittavani eräästä henkilökohtaisesta asiasta jos toisestakin, mutten oikein osaa aavistaa, millaisen vastaanoton sellainen saisi osakseen – joten utelenpa sitä teiltä: pidättekö enemmän normaalia arkea sivuavista postauksista vaiko hieman henkilökohtaisemmista ja syvällisemmistä sellaisista?
tekonahka-albert1 tekonahka-albert2 tekonahka-albert3
Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Waiting

Ohikiitävistä hetkistä hurmaavimpana pidän vartomisen aikaa – niitä hetkiä, kun jokin toivottu asia siintää vasta kaukana horisontissa ja odottaa tavoittamistaan. Niitä hetkiä, kun pimeässä ryömiessään huomaa valon vihdoin alkavan kajastaa toisessa päässä, ja on vain ajan kysymys, koska se saavutetaan.

Kesää kohti kurottava kevät on yksi tällaisista asioista – saapuessaan se herättää mussa aina suunnatonta hilpeyttä ja nostalgiantunnetta, vaikka tiedänkin sen vilahtavan ohi silmänräpäyksessä. Tuona vuodenaikana saatan tepastella pitkin kaupunkimme katuja hölmö hymy kasvoillani – vastaantulijoiden ihmetellessä, mikä ihme mahtaa tuota poikaa vaivata.

Ikävää näissä asioissa lienee kuitenkin niiden väistämätön muuntuminen arkipäiväisyyksiksi, ja siitä usein seuraava asian hiljattainen lipeäminen käsistämme – kuin huomaamatta ne tapaavat kerta toisensa jälkeen valua sormiemme välistä hukkaan, jättäen meidät huokailemaan neuvottomina peräänsä, ja pohtimaan, kuinka julmaa onkaan, että niiden todellinen arvo avautuu vasta ne menettäessään.

Kyseisten asioiden menetystä traagisempaa lieneekin ainoastaan niiden saavuttaminen – ennen sitä ne näyttäytyvät edessämme täydellisinä, ennen sitä ne ovat aina kauneimmillaan.
waiting2
Follow me on FacebookBloglovin'Instagram

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Keikarin uudet kuteet

Tämä veikkonen ei ole oikeastaan koskaan varsinaisesti nauttinut itsensä verhoamisesta kirkkaisiin väreihin, vaan suosinut lähinnä klassista mustaa, valkoista sekä harmaan eri sävyjä. Toisaalta, saattaahan kyseisen kalakapteenin bongata ajoittain yllään räikeän vihreät taikka punaiset pöksyt – tällöin muun vaatetuksen värittömyys korostaa alaruumiin väripilkkua varsin hauskasti, ainakin omasta mielestäni. Tällä kertaa kyseinen väripilkku kuitenkin uupuu uutuuksistani – vai mahtaakohan se piilotella siellä jossain..?

Tummanpuhuvien kuteiden joukosta löytyy joka tapauksessa niin tekonahkaa, liehuvaista kudelmaa kuin farkkuakin, mitäs tuumitte näistä? :)

Hassunhauskaa sunnuntaita kaikille!
newclothes
Silvo seurassani sipulia FacebookissaBloglovin'issaInstagramissa

torstai 20. maaliskuuta 2014

The hideous nights

The hideous nights
Painajaiset – nuo yön kutsumattomat vieraat, huoneen synkimmissä nurkissa piileskelevät päättömyydet –, kuinka ne ovatkaan kaikessa karmivuudessaan niin hurmaavan mielenkiintoisia, inspiroivasta vaikutuksestaan puhumattakaan.

Hassua, miten niillä on vanhemmiten tapana unhoittua oitis herätyskellon piristessä, kun nuorempana asia oli vallan toisin. Muistan nimittäin yhä, kuinka poikasena juoksin aina hädissäni vanhempieni sänkyyn herätessäni yön kauhistuttavia kuvia katselemasta. Viisivuotiaan Axelin pahin painajainen kautta aikain kertoi musta ja eräästä lapsuudenystävästäni, jotka päätimme tapamme mukaan rientää naapurostomme puistoon leikkimään lauantaiaamun sarastaessa. Epäonneksemme kohtasimme siellä pyylevän, hirmuisen noidan ja hänen ilkeän apulaisensa, tiedemiehen, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista. Unessa isäni kuitenkin kurvasi puistoon pelastamaan meidät hirvittävältä kohtaloltamme, jättäen noidan vannomaan kostoaan. Ja niin huvittavalta kuin se nyt tuntuukin, kyseinen uni piinasi mua karkeasti arvioiden parisen vuotta – pelkäsin kyseisen mustan magian taitajan muuttavan meikäläisen vielä jonakin päivänä rupikonnaksi.

Muistatteko te vielä lapsuutenne painajaisia?

tiistai 18. maaliskuuta 2014

TÄÄLLÄ TAAS

Arvon naiset ja herrat, hattivatit ja toljanterit; pitkästä aikaa, todellakin! Lieneekö täällä enää ketään lukemassa?

Kirjoitusstressailun ynnä muun kiireen lomassa päätin jättää blogini "hetkeksi" aikaa taukopenkille, sillä koin, että mikäli pänttäilisin neljään ylioppilaskokeeseen samalla blogiin raapustellessani, olisi jokseenkin mahdotonta panostaa kumpaankaan täysillä – mikä sitten johtaisi kehnompien arvosanojen lisäksi myös lörpötysten laadun laskuun täällä blogin puolella. Pyydän siis anteeksi jätettyäni teidät odottelemaan näinkin pitkäksi aikaa, mutta nyt oon täällä taas, toivottavasti tervetulleen hepun roolissa! : )

Hassua, etten oikeastaan hahmota, mitä ihmettä oon viimeiset pari kuukautta puuhaillut - kaiketi siitä syystä, että pänttäysnäytelmäni (lue: koko viimeaikaisen elämäni) kohtaukset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sijoittuneet omaan huoneeseeni kirjoituspöydän ympärille, eikä päivän ohjelmakaan (lukemista, lukemista, lukemista) ole ehkä vaihtelevuudellaan hurmannut. Selkokielisesti ilmaistuna tämä poitsu on siis mökkihöperöitynyt huoneessaan koulukirjojensa kera muutaman kuunkierron ajan.

Kirjoitukset sekä koko kolmivuotinen pyllynpuudutus alkavat kuitenkin olla nyt lakitusta vaille purkissa, ja elämä kotikolon ulkopuolella voinee jälleen alkaa. Ajattelin aloittaa sen korvauksella pitkähköstä poissaolostani, ja päädyinkin muovailemaan kokoon seitsemän postauksen ainekset ennakkoon! Joten, uusia raapustuksia voinette odottaa... sanotaanko parin päivän välein? 

Entäpäs, mitä siellä ruudun toisella puolella ollaan mahdettu tällä välin puuhastella? :)
farkkutaguli1 faaaarkku farkkutagekaks2 farkkutage55
Kasvata kanssani kaalia FacebookissaBloglovin'issaInstagramissa

torstai 26. joulukuuta 2013

Talvi tuli, ostin Vansit

..tai no, menihän tuo samaisena päivänä jo menojaan viedessään valkeuden mukanaan. Muttamutta, saatiinpahan kuitenkin lumentäytteinen joulu!

Viime aikoina meikäpoika on ongelmoitunut hiustensa kanssa (taas) - en nimittäin alkuunkaan tiedä, mitä aion näille tehdä. Ajattelin kasvattaa uljaan leijonanharhani (lue: sivuhiukset) takaisin siilin tilalle ja prosessi onkin ollut käynnissä jo muutaman kuukauden ajan, mutta nyt mietiskelen taas, josko ottaisinkin partakoneen kauniiseen käteen ja vetelisin
 koko hiustupon brutaalisti roskikseen. Nykytilanteessaan kun tuo näyttää lähinnä vain epämääräiseltä puskalta ohimollani, lisäämässä pääkoppani plussapalloefektiä. Ehdotuksia pelastuksekseni? Miellyttääkö sivutukkaisuus vai -tukattomuus enemmän, vai onko pehkoni kenties kauhistuttavan kurja kapistus joka tapauksessa?

Moppitukkauutisten lisäksi, ostin elämäni ensimmäiset Vansit! Voi jumpe, nyt oon kova poika. Lopen kyllästyneenä laukunkäyttäjänä rohmusin kaupasta mukaani myös Fjällrävenin kapsäkin, josta isäni tokaisikin: "Eikös tommonen oo kaikilla teinitytöillä?"
winteraxyyy4 copy sadfdsf tääämä


Meikän voit löytää myös FacebookistaBloglovin'istaInstagramista

torstai 5. joulukuuta 2013

Meat is murder

Olen jo muutamien vuosien ajan noudattanut pollovegetaarista ruokavaliota, eli pysytellyt erossa punaisesta lihasta. Jonkin aikaa sitten päätin kuitenkin luopua lihasta kokonaan.

On mielestäni järjetöntä, että pelkästään Suomessakin teurastetaan vuosittain kymmeniä miljoonia eläimiä, joista useimmilla on tunne-elämä ja oma persoonallisuus. Eläimiä, jotka muistavat kasvoja ja paikkoja pitkään. Eläimiä, jotka osaavat ratkaista ongelmia, ja jotka ihmisen tavoin iloitsevat onnistuessaan. Ne pakotetaan elämään pienissä häkeissä joskus jopa koko kurjan elämänsä, jonka päätteeksi ne päätyvät muoviin pakattuina kauppojen hyllyille. 

Olen miettinyt pitkään, miksi voimme esimerkiksi tappaa sian ravinnoksemme ja se on ihan okei, mutta emme esimerkiksi koiraa tai kissaa? Esimerkiksi Facebookissa jaetaan jatkuvasti kuvia nelijalkaisten karvaturriemme kaltoinkohtelusta raivokkaiden kannanottojen säestämänä, mutta teuraseläinten epäinhimillisen julmasta kohtelusta viisveisataan. Eikö kaikki elämä olekaan arvokasta?

On totta, että Suomessa eläinten olot, luomutiloineen ja lakeineen, eivät ole yhtä kammottavat kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta kyseessä on silti sama asia. Olisitko muka onnellisempi saadessasi itsellesi hieman suuremman kopin ja hiukan ulkoilmaa, jos olisit joka tapauksessa olemassa vain tullaksesi syödyksi?

Mikä antaa ihmiselle oikeuden päättää mielivaltaisesti eläinten koko elämän lisäksi niiden kuolemasta? Miksi ihminen on oikeutettu kohtelemaan niitä kuinka vain tahtoo, ja sitten hymyssä suin kantamaan ne ruokapöytään? Yllättävän moni pitää tätä itsestäänselvyytenä. "Koska me ollaan ihmisiä ja ne on vaan eläimiä" ja "lihaa on aina syöty" lienevät useimmiten kuultuja vasta-argumentteja, melko ontuvia sellaisia. Jos tarkemmin ajatellaan, niin mieleeni ei juolahda ainuttakaan pätevää argumenttia lihansyönnin puolesta, entäpä teille?
Meat Is Murder
Joskus kuulee myös sanottavan, että miksi ihmeessä joku eläimien kohtalosta välittäisi, kun samaan aikaan ihmisiä nääntyy nälkään joka puolella Tellusta. Lihatuotanto on itse asiassa tekijä, joka suuresti edesauttaa tätä prosessia, sillä se kuluttaa kalorimääräisesti kolme kertaa enemmän kuin tuottaa. Rehu, jota teuraseläimille syötetään, kasvatetaan pelloilla, joita voitaisiin yhtä hyvin käyttää ihmisten ruokintaan. Tällöin kaikille riittäisi muonaa.

Tiedän, että siellä ruutujen takana lueskelee monta ihmistä jotka kuitenkin lihaa syövät, eikä tämän tekstin tarkoitus ole lietsoa vihaa teitä kohtaan, vaan ottaa kantaa ja näyttää kolikon kääntöpuoli. Arvelen myös, että joku huomauttaa siitä, kuinka tekopyhää on kirjoittaa tällaista tekstiä, kun kuvassani esiinnyn nahkatakkini verhoamana. Älkää huoliko, kyseessä on tekonahkainen muovitakki, no harm done.

Mikä on teidän mielipiteenne kyseisestä asiasta?

torstai 21. marraskuuta 2013

I never fall asleep, I only fall apart

Olipa kerran pieni pörröpäinen poikanen, jota silloin tällöin saattoi Axeliksikin kuulla kutsuttavan. Eläessään aikaa lukion kakkosluokkalaisena, hän sai kuulla kullanhohtoisesta kuvataiteen lukiodiplomista, jota hänen ei kuitenkaan vielä ollut mahdollista suorittaa kurssien puutteellisuuden vuoksi. Vuoden kuluttua Axel oli kuitenkin niin henkisesti kuin kurssillisesti valmis koetukseen.

Saadessaan vihdoin tehtävävihkosen eteensä, hänen katseensa juuttui lähes oitis listan ensimmäiseen vaihtoehtoon, otsikolla "Kaikkivoipa uni". Ohjeistuksen luettuaan hänen mieleensä alkoi virrata lähes välittömästi mitä kummastuttavimpia ideoita. Pökköä pesään lisäsi vielä sekin fakta, että Axel oli pienestä pitäen ollut varsin kiinnostunut unien maailmasta ja ilmaissutkin itseään pitkälti surrealismin keinoja käyttäen.

Axelille oli alusta asti oli päivänselvää, että työskentelyprosessin tuotos tulisi olemaan surrealistinen teos, sillä aihe sopi taidesuuntauksen kanssa varsin mutkattomasti yhteen. Hän otti tavoitteekseen halun kertoa unettomuuden painajaisesta, joka tarpeeksi pitkään jatkuessaan väistämättä hämärtää todellisuudentajun. Teoksen nimeämistä hän ehti tuumailla tovin jos toisenkin, päätyen lopulta postauksen otsikkonakin toimivaan sanaparteen. Onnistuiko hän sitten työssään vaiko ei, se jäänee arvostelijoiden päätettäväksi. Mutta mitäs mieltä siellä ruudun toisella puolella ollaan?

Ps. Himputti sentään, mikä asiakielimonsteri musta on tullut.
friikki1
Meikän voit löytää myös FacebookistaBloglovin'istaInstagramista