sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Broken

Bloggaajat tuntuvat harvoin kertovan, mitä heille tosiasiassa kuuluu, vaan keskittyvän enemmänkin siihen, mitä tietävät lukijoidensa tahtovan kuulla; iloisia asioita. Syy lienee yksinkertainen: suuri osa ihmisistä lukee mielellään mieltänostattavia ja positiivisia kirjoituksia masentavien sijaan.

Tätä tekstiä aloitellessani punnitsinkin siis tarkkaan, kertoisinko todellisista tuntemuksistani vai lörpöttelisinkö ehkä sittenkin vain niitä näitä ja keksisin (jälleen) jonkin oivan tekosyyn pitkähkölle poissaololleni.

Blogiani pitkään seuranneet ja mut oikeassa elämässä tuntevat henkilöt lienevät tietoisia siitä, että, no...elämääni on mahtunut jos jonkinlaista vastoinkäymistä, vuosikymmenen mittaisesta koulukiusaamisesta onnettomasti päättyneisiin suhteisiin. Vastoin yleistä, itsekin levittämääni uskomusta, jossain vaiheessa kaikki tämä oli mulle liikaa.

Jossain kohtaa huomasin nukkuvani suurimman osan päivästä, usein jopa oppitunneilla, pieninkin vastoinkäyminen sai mut maihin jopa useiksi päiviksi, ruoka ei maistunut eikä mikään tuntunut kiinnostavan, kaikki oli pelkkää pakkopullaa, mukaanlukien blogini ylläpito. Huomasin jopa vältteleväni ihmisten seuraa, joista oikeasti pidin. Tilanne eskaloitui viime talvena, kun oli aika alkaa lukea kevään kirjoituksiin. Tuolloin eristäydyin blogimaailman lisäksi ulkomaailmasta useiden kuukausien ajaksi, sillä tunsin olevani henkisesti umpikujassa, eikä mulla ollut enää voimia esittää kaiken olevan hyvin. Väitin silti eristäytyneeni vain, koska halusin panostaa täysillä loppukokeisiin.

Useiden keskustelukäyntien jälkeen lääkärin vihdoin kirjoittaessa diagnoosiaan olin itsekin jo täysin selvillä tilanteesta, terveystiedon kirjoitettuani kun olin väkisinkin joutunut kohtaamaan asiaan liittyvää aineistoa. Kyseessä oli diagnoosin mukaan ahdistuneisuushäiriö sekä vaikea-asteinen masennus, joka oli ilmeisesti syövän tavoin kasvattanut kokoaan katseilta piilossa jo vuosia.

"The saddest people smile the brightest" pätee itseni lisäksi moneen muuhun samankaltaista tilannetta läpikäyvään tuttuuni. Nauravaisen kuoren takana voi piillä suunnaton määrä tuskaa, jota edellä mainitulla yritetään peittää. Tällä tekstillä halusinkin osoittaa ihmisille, ettei kaikki välttämättä ole aina sitä miltä näyttää – vitsikäs vierustoverinne saattaa viettää unettomia öitä vain veitsi vierellään, ja etupenkin äänekäs tyttö saattaa hiljaa huutaa apua. Ojentakaa siis kätenne, ennen kuin on liian myöhäistä.
The broken angel

35 kommenttia:

  1. Mahtavaa kun uskalsit kirjottaa noinkin vaikeasta asiasta :) ittelläni kans diagnosoitiin jonkin sortin ahdistuneisuus häiriö mitä nyt hoidetaan lääkkeillä ja terapialla. Oon huomannut sen myös että näistä asioista pitäisi puhua avoimemmin koska se tuo turvaa tietää että ei ole ainoa, ja Suomessa on todella yleistä tällaiset ongelmat varsinkin nuorilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelisin itse asiassa ensin kirjoittaa vain lyhyesti viimeaikaisista tekemisistäni ja antaa kuvan kertoa omaa tarinaansa, mutta päätin kerrankin kirjoittaa rehellisesti niin kuin asiat ovat. Ja jea, tää on just sellainen asia josta usein hyssytellään, varsinkin blogimaailmassa..

      Poista
  2. Mahtavaa, että kuitenkin uskalsit kertoa tästä. Mua nykyään harmittaa se fakta, että kukaan ei halua puhua varsinkaan blogeissaan ns. "ikävistä ja surullisista asioista. Ymmärrän sen, että jotkut eivät halua tuoda niitä kaikkien tiedoksi ja haluaa pitää asiat yksityisenä. Mutta se luo toisinaan ikävän kalvon kaikkien ihmisten päälle, just sen että ihmiset luulee, että sillä on kaikki täydellisesti. Mullakin oli pari vuotta sitten helvetti mun elämässä, sairaalassa sanottiin, että minulla oli jokin nuoruus iänkriisi, ahdistusta ja semmoista. Pääsin siitä pois ja opin hyväksymään sen, että aina kaikki asiat ei voi mennä niin hyvin. Se oli mulla silloin kauan aikaa sitten ongelmana, että luulin et kaikki on okei. No määhän olin ihan väärässä, mutta onneksi uskallan sanoa nykyään, "perkele mikään ei mee hyvin nyt". Siksi mua ärsyttää monesti blogit, kun ne on niin liian iloisia. Eihän kaikilla voi nyt hyvin mennä aina? Joskus on niitä huonoja päiviä. Minä olen tehnyt sitä, tiedän, että muutkin on. Sanonut "Kaikki on okei" silloin, kun kaikki ei todellakaan ole okei. Joten ihmiset rakkaat, sanokaa suoraan, jos jokin menee perseelleen, ei siinä ole hävettävää jos joskus ahdistaa, se kuuluu ihmisen normaaliin elämään. Mutta jos aina puhumatta jättää ja koittaa rakentaa pilvilinnoja, niin silloin niitä ongelmia alkaa tapahtumaan. Niin minäkin joskus tein, olin väärässä ja huonoja asioita tapahtui ennemmän. Nyt oppineena sanon kyllä heti jos kyrsii ja tiedän, että niin on hyvä. (Toivottavasti tästä saa nyt jokin idean, innostuin kirjottamaan ihan miten sattuu :D )
    Mutta hyvä kirjoitus, nostan hattua sille, että uskalisit kertoa huonoista ajoistasi! Toivon onnea elämällesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, mäkin oon rehellisesti ottaen harkinnut tän postauksen kirjoittamista jo melkein vuoden päivät, koska jollain tavalla en halunnut tuoda ilmi "heikkouttani". Mutta kirjoittaminen on ollut mulle aina luonnollisin tapa käsitellä asioita, joten sillä halusin aloittaa nytkin. Ja jea, itsellä vähän sama...mutta toisaalta, jonkun kysyessä "onko kaikki hyvin?" on vain niin vaikea vastata kieltävästi, ja helpompi nyökätä ja ehkäpä heittää vielä hymy päälle.

      Mutta hyvä jos sulla menee nykyään paremmin, ja kiitos kovasti!

      Poista
  3. Kirjoitin eräs päivä blogiini samasta aiheesta, ja muistan kun vuosi sitten kirjoitin vähän itsestäni negatiivisessa valossa niin lukijoitakin lähti. Mielestäni lukijat hakevat blogilta jotain sellaista täydellisyyttä jota omasta elämästä puuttuu ja jota voi ihannoida jonkun toisen kantilta. Hieno teksti kerrassaan ja koita pakertaa. Itse taistelin yksin omien ongelmien kanssa kymmenisen vuotta tässä mennään. Voimia sinne ruudun toiselle puolelle !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, oon itsekin huomannut että esim. IG:ssä liika surumielisyys tai negatiivisuus vie seuraajia, kun taas ilontäyteiset kuvat niitä kerryttävät...hmm.
      Kiitti kovasti ja samoin sinne!

      Poista
  4. Tiiän nuo tunteet! Tuntenu myös samoin! Kavereiden seura kyllä kelvannut, mut tuntuu etten kuulunut enään porukkaan kun mua ei enää kysytty ja haluttu mukaan omien mokien jälkeen. Tiedän osittain milt sust tuntuu. Ois ollu kiva olla vielä bro ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, mitähän tähän pitäisi sanoa, ollaan kyllä todentotta vähän päästy erkaantumaan :/..

      Poista
  5. Voi eeei, ikävä kuulla. :( Jaksamisia sulle!

    VastaaPoista
  6. Hurjasti voimia sulle! Todellakin tiedän tilanteen, terveisin vaikea ja pitkäaikainen masennus todettiin viime talvena. Kumminkin, tällä hetkellä olen onnellisempi kuin vuosiin. Kun uskalsin myöntää itselleni, että mulla ei oo kaikki hyvin, hain ja sain apua, aloin kasata sirpaleitani vähä vähältä takaisin kasaan. Vaikeinta oli ehkä masennuksesta irti päästäminen. Tai siis, olin viimeksi ollut ei-masentunut joskus 10-11-vuotiaana. Pelkäsin, millainen ihminen sen kaiken mustan pahan olon alta paljastuu. Kun nyt pitäisi olla 18-vuotias "aikuinen", eikä enää lapsi. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin. No, mulla tähän kaikkeen on liittynyt myös eräs toinen, valtavan suuresti identiteettiini vaikuttava asia (yksi suurimmista syistä masennukseen), mutta siitä huolimatta koen nyt taas olevani ehjä (niin ehjä kuin se mulla tällä hetkellä on mahdollista). Oli upeaa huomata vähitellen elämän voittavan ja, että osaa taas olla oikeasti onnellinen ja aamulla herätessä ei ajattele ensimmäisenä, että haluaisi mieluummin kuolla kuin herätä tähän päivään. Toivoisin, että jokainen joskus vaikeasti masentunut saisi kokea saman. Ehkä siihen menee jollain kauemmin, mutta voin sanoo, että se on ehdottomasti taistelemisen arvoinen juttu! Pahintahan tossa on, että ei meinaa jaksaa uskoa, että tulevaisuudessa voisi muka olla jotain parempia aikoja odottamassa. Mutta kyllä siellä on. Toivottavasti sä saisit yhtä hyvää apua kuin mä ja pystyisit taas jossain vaiheessa iloitsemaan täysillä elämästä. Oot kuitenkin jo nyt edennyt ratkaisevan askeleen positiivisempaan suuntaan: oot myöntänyt asian itsellesi ja hakenut apua, jo se vaatii tolkuttomasti rohkeutta. Oot tärkeä monelle, älä unohda sitä. Sä pystyt, sä jaksat! Pidän sulle peukkuja! ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jollain tavalla tosi kannustavaa kuultavaa, että oot saanut vedettyä itsesi kuilun reunalta takaisin, kuopan pohjalta ylös. Mulle itselleni se oli jollain tavalla hyvin hämmentävää ja pelottavaakin, kun tajusin vihdoin ettei tää jatkuva paha olo ynnä muu ole enää normaalia tunteiden vuoristorataa, vaan kyseessä on sairaus. Olin alunperin todella varovainen tästä kertoessani, eikä tätä kirjoitusta ennen asiasta tiennyt kuin kolme henkilöä, jotkut tosin saattoivat aavistaa asian oikean laidan, mutta käytännössä "kaikki" elivät siinä uskossa että oon ihan ok. Mutta hmm, ehkä mäkin kirjoitan joskus samanlaisen selviytymistarinan, ehkäpä vaikka kirjan muodossa, kuka tietää. Kiitos paljon sulle!

      Poista
  7. Mun mielestä iloisten postauksen sijaan on kivempi oikeasti lukea niitä aitoja ajatuksia ja asioita minkä kanssa kamppailee. Niistä saa melkein enemmän irti ja tukea, että hei enhän mä olekkaan ainut joka ei tanssi ruusujen päällä. Jaksamisia! :) eiköhän pikkuhiljaa tunnelin päässä valo kirkastu. Terveisin ihminen, joka ei vieläkään ole sopeutunut elämää mullistaviin muutoksiin ymm.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin tosiaan luen mieluummin kirjoituksia oikeista tuntemuksista ja aatoksista, kuin kirjoituksia, joiden ilo tuntuu lähes väkisin väännetyltä. Ei sillä tietysti, etteikö joku voisi jatkuvasti olla iloinen, mutta..
      Kiitoksia ! :)

      Poista
  8. Itellä hieman samankaltaisia kokemuksia ja pystyn samaistumaan tähän tekstiin.
    Valmistuin ammattiin tuosa keväällä. Sitä ennen oli paljon täydennettäviä aineita ja samaan aikaan ihmissuhteissa tosi mieltä raastavia ongelmia. Siinä vaiheessa parhaalta tuntui vaan maata sängyssä tekemättä mitään. Mulla harrastukset ja mielenkiinnon kohteet jäi aivan taka-alalle, kuten sullakin ilmeisesti oli blogin kirjoittaminen jäänyt. Ite sain kuulla sit (läheisiltä ja tärkeiltä ihmisiltä) että into niihin harrastuksiin ja mielenkiinnonkohteisiin pitää vaan löytää takas, ei voi vaan jäädä sänkyyn märehtimään.
    Päivät meni vaan nukkuessa kun koulusta pääsi, ja nukuin itekkin myös jopa tunneilla. Nukkuminen tuntui parhaalta koska aika meni nopeasti eikä tarvinut miettiä mitään tai itkeä kokoajan.
    Vieläkin tulee näitä masentumistuntemuksia vaikkei koulustressiä enää olekkaan, mutta ihmissuhdeongelmat ja oman itsensä kadottaminen tässä muutaman vuoden aikana vaikuttaa asiaan... Ja sekin että olen oikeasti tosi herkkä ja hauras ihminen.
    Ja olen myös juuri sellainen, josta voitaisiin helposti luulla että "tolla on kaikki hyvin, se on iloinen, nauravainen ja positiivinen!". Mutta ei ulkokuori kaikkea kerro todellakaan. Oikeat tunteet on niin helppo peittää.

    Mutta tsemppiä sulle paljon, on hienoa, että uskalsit kirjottaa tuollasta tekstiä tänne julkisesti :) Sulla on mahtava blogi ja varsinkin sun kuvat ja ne miten osaat niitä muokata, on aivan upeeta! Oot todella taitava :) Kaikkea hyvää sulle jatkossa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tietyltä kantilta katsottuna on tietysti hyvä että joku patistaa liikkeelle ja tekemisen pariin, josta ainakin on ennen nauttinut...mutta toisaalta se saattaa tuntua silkalta ilkeydeltä taikka ymmärtämättömyydeltä. Ja tiedän todella hyvin mitä tarkoitat kun sanot nukkumisen vievän ajan nopeasti, ja että siksi se tuntui hyvältä, sillä teen sitä itse juuri nyt, valvon myöhään ja nukun hyvin pitkään (n. 12h yössä), jotta päivä olisi nopeasti ohi ja pääsisin taas pian nukkumaan. Ja nyt tuon kirjoitettuani, se kuulostaa suhteellisen synkeältä.
      Ja tunnistan itsessäni samat ominaisuudet kuin tulit maininneeksi, herkkä ja hauras ihminen mä pohjimmiltani olen, vaikka ulkokuori muuta saattaa sanoakin. Sen lisäksi olen vielä toivoton romantikko, mikä ei välttämättä ole joka tilanteessa kovinkaan loistava ominaisuus..

      Mutta, todella paljon kiitoksia sulle! :)

      Poista
    2. Kyllä ja just tässä omassa tilanteessa se läheisten painostus että pitää nyt vaan ottaa niskasta kiinni ja tehdä, oli just sen tuntosta ettei ne vaan ymmärrä. Tätä painostusta en ymmärtänyt äidiltäni, koska veljeni oli pahan onnettomuuden jälkeen 5 vuotta vaikeassa masennuksessa ja kävi terapiassakin, mutta ei veljeä ns. "toruttu" siitä ettei jaksanu tehä mitään... Mutta mua sitten, miksi? En tajua.
      Harmi kuulla että sulla on juuri nyt meneillään tuo että haluaa nukkua vaan päivät pois. :/ Ei oo mulla tullut aijemmin vastaan varmaan oikein ketään, joka tekee samallalailla ja oonkin kuvitellut että oon yksin joku outolintu ku sellasta harrastan :D Eli sinäänsä "kiva" kuulla että jollain muullaki on se tapana, vaikka samalla harmi kuulla... Tajuat varmasti. :D
      Ja sama ongelma, oon myös toivoton romantikko ja teen monesti ihmisten puolesta aivan liikaa asioita heidän hyväkseen ja kulutan samalla itseäni. Haluan vaan nähdä sen että saan jonkun iloseks, mutta se satuttaa kun ikään mulle ei tehdä samallailla takasin. Olisin monesti valmis tekemään vaikka mitä toisen puolesta mutta mun puolesta ei oltaisi, ja se syö itsetuntoa ja aina tällasen tilanteen sattuessa kohdalle päälle iskee se että "oon huono ja paska ja ei kukaan mua rakasta oon turha"....

      Poista
    3. Hmm, niin, yleensä ihmiset tuntuvat osoittavan enemmän sympatiaa mikäli näkevät jonkin hyvin konkreettisen syyn masennukselle/jollekin muulle ongelmalle. Muita syitä tunnutaan pitävän jostain syystä vähemmän tärkeinä, vaikka näin ei tietysti tulisi olla.
      Ja mulla aivan sama juttu, usein annan itsestäni liikaa saamatta juuri mitään takaisin, kehitellen silti mielessäni toiveita suuresta rakkaustarinasta, joka tästä ehkä voisi kuitenkin syntyä (kuulostipa muuten järjettömän imelältä). Hmm, ja tuosta viimeisestä lauseesta, oon itsekin lähiaikoina ajatellut että mussa on kyllä oltava jokin vikana.

      Poista
    4. Joo niin on, ja en tiiä oisko mun tapauksessa että äiti ei halunnut myöntää itelleen että toisellakin lapsellansa voisi olla masennusoireita... Ken tietäää.
      Se on kyllä vaikea olla se osapuoli suhteissa joka antaa enemmän, mutta saa vastaukseksi ehkä jopa pelkkää välinpitämättömyyttä. En tiedä et onko se sit vaan itessä vika, oon liian tunteellinen ja kehittelen kans päässäni kaikenmaailman rakkaustarinoita mitä nyt syntyy kun oon mukamas näin ihana ja mukava toiselle. Sitte en saa ikinä vastaan mitään samanlaista ja sitte just ajattelen että oon turha paska vaan. Huooh, ehkä tän takia parempi nukkua koko päivä etten vaan sekota itteäni näillä ajatuksillani.

      Poista
    5. Ajattelin kirjottaessani samaa, että äitisi saattaa ehkä haluta jollain tavalla kieltää ongelman olemassaolon.
      Hmm, juurikin sama vika mulla.. Ja ehkä osaksi nukun "koko päivän" siksikin, etten herätessäni löydä mitään syytä, minkä takia nousisin. Kuulostaa ehkä ylidramaattiseltakin mutta se on totta. Ja voisin itse asiassa lainata tähän osaa eräästä kappaleesta lempiartistiltani Morrisseylta:

      "And you can tell
      I have never really been loved
      You can tell by the way
      I sleep all day"
      (Oikeassa versiossa tosin "I have never really loved", mutta pieni lisäys sopii tähän tarkoitukseen)
      Voin samaistua tähän..aivan liian hyvin.

      Poista
    6. Mulla on sama ettei vaan oo mitään syytä minkä takia nousta, koska eihän kukaan edes oota että näkis mut tai mitään... Toivonki aina välillä että vois vaan nukkua koko talven ja herätä keväällä/kesällä koska sillon on kaikki aina paljon paremmin.
      Kuuntelin muuten ton kappaleen ja se oli hyvä! :) Ja tuo muunnos sopii mainiosti tällasiin tilanteisiin.

      Poista
    7. Kyllä varmasti oottaa! Tuo on muuten syystä tai toisesta omallakin kohdalla totta, ehkä se valo ja lämpö sitten tekee ihmeitä..
      Aaaijaa, cool jos tykkäsit! :) Morrisseylta ja The Smithsiltä löytyy muitakin samankaltaisia biisejä, kannattaa tsekata vaikka Asleep, Back to the old house tai Never had no one ever!

      Poista
  9. suuri hatunnosto sulle et uskaltauidut avautumaan tästä ja kirjoittamaan tän postauksen! täydellisesti samassa tilanteessa en tietenkään ole ollut mutta omakohtaisia kokemuksia on, joten täytyy sanoa että se, että tajuaa asioita itse ja ymmärtää ettei ole okei, on jo suuri askel. voimia ja tsemppiä aivan kauheasti sulle ihan kaikkeen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jea, mulla on ollut vähän tapana käsitellä asioita kertomalla niistä avoimesti juurikin täällä blogissa, en sitten tiedä lieneekö viisasta jakaa näin paljon itsestään kaikkien nähtäville, mutta jollain tavalla....parempi että kaikki tietävät, kuin ettei kukaan tiedä. Kiitos kovasti ! <3

      Poista
  10. Itsellä myös takana koulukiusaamista sun muuta paskaa mikä vei mut masennuksen partaalle, niistä pahimmista parista vuodesta en edes muista juuri mitään, olin niin sekaisin siitä kaikesta yksinäisyydestä ja ajatuksista mitä päässä silloin pyöri.. Urgh oon huono kirjoittamaan ajatuksiani, mutta pointtina se että sä selviit kyllä! mullakin alkanut asiat menemään parempaan päin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, mäkään en muista viime joulukuusta huhtikuuhun juuri yhtään mitään, muuta kuin että istuin yksin huoneessani, tosin, siihen sen voi suhteellisen hyvin tiivistää. Mutta, hyvä kuulla että sulla menee nyt paremmin! :)

      Poista
  11. Niin tunteisiin menevä teksti. Ja kuva. Kirjaimellisesti itkin kun tätä tekstiä taas luin. Arvostan sussa erityisesti sitä, että uskalsti kirjoittaa ja julkistaa tän tekstin tänne meidän luettavaksi. Itselläkin ollu nyt sumennossa himppusen tää maailman meno kun aika menee joko töissä tai omassa huoneessa nyhjöttämässä. Pitäisi ottaa taas irtiotto totuuteen ja jaksaa tulla huoneesta ulos. Edes vain hetkeksi, mutta silti jaksan toitottaa, että välillä on hyvä olla yksin ja omassa rauhassa. Mutta kyllähän ne asiat joskus suttaantuu vaikka jäljet jääkin. Joskus jää syvemmät ja joskus ei niin syvät. :) Elämä on rankkaa ja se on kestettävä. Ja toisia täytyy auttaa jos niillä on paha olla. Kukaan ei saisi jäädä yksin tänne suureen ja kylymään maailmaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin vietän suhteellisen paljon aikaa yksin omassa huoneessani, vaikken toisaalta edes tahtoisi, mutta....hmm. Mutta sulla oli hyvä pointti, pahoittelen etten nyt keksi oikein muuta sanottavaa väsymyksessäni!

      Poista
  12. mä oon näkevinäni tuota surullisuuden ja ankeuden kanavoimista noissa muokkaamissasi kuvissa. Siis ihan pitkältä ajalta. Toivottavasti löydät päiviisi aurinkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jea, oon kuullut monen sanovan samaa, että mun kuvat kertoo aivan omaa tarinaansa vaikka teksti sanoisikin muuta. Kiitos!

      Poista
  13. Apua mä näin sut baarissa tänään! Olisin tullut halaamaan mutta hävisit :( -z

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin taisin nähdä sut, mikäli nyt arvasin sun henkilöllisyyden oikein =)

      Poista
  14. ikävöin sun kirjotuksias

    VastaaPoista
  15. Mää olen äärettömän pahoillani. Mää olin yksi niistä idiooteista joiden takia sulla oli paha olla. Tuskin osaisit nimetä mua, koska kiusaamiseni ei kohdistunut suoraan sinuun, mutta olin kuitenkin osasyyllinen... En yritä millään puolustella sitä mitä tein ja toivon etten olisi koskaan ryhtynyt siihen. Ja mikä tästä kaikesta tekee pahinta on se, että minäkin olin kiusattu. Minullakin oli ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus. Ja vaikka tiesin sen kivun mikä kiusaamisesta aiheutui, aiheutin sitä silti sulle... Vaikka tämä ei muuta mitään, tahdon sanoa sen verran, että tajuttuani mitä olin tekemässä, otin täysin toisen kannan ja puolustin sinua ihmisten heittäessä ilkeitä kommenttejaan. Mutta en halua millään lailla yrittää silotella tekojani vaan pyytää anteeksi että olin osana tekemässä elämästäsi kurjaa.

    Anteeksi todella...

    VastaaPoista